VI/XX

Lapomme aamupalaa ja näytän sitten Amigoille viisi erilaista jalkojen venytysliikettä. Pakkaan kamojani ja huomaan olevani viimeisenä valmis lähtöön. Oho! Miten se on mahdollista. Ulkona on vielä pimeää ja osa sytyttää otsalampun. Opastan kännykkäni avulla meidät pois kylästä kohti preeriaylänköä. Vihdoin alkaa näkemään hyvin ja jono pitenee. Yksi jää jälkeen ja toinen viipottaa kaukana edessä. Kuljen omaa tahtia ja kaikkien vauhti vaihtelee. Aika-ajoin tienposkessa on kauniita opastekiviä. Niitä on monenlaisia ja tuntuu aina mukavalta nähdä seuraava. Minulle ne ovat enemmänkin viite, että olen (elämän)matkalla. Vahvasti oikealla suunnalla.

Kaikki eivät pääse perille asti 😉

Jossain vaiheessa aloin tervehtimään opastekiviä. Luin some-foorumilta, että caminolla voi tulla outoja tapoja ja tämä taitaa kuulua siihen sarjaan. Ave Camino! ja onnellinen hymy vielä päälle. Tiedän, että positiivinen ajattelu, vaikka mitättömistäkin asioista saa aikaan sähköratamuutoksia aivoissa ja muokkaa pitkällä ajanjaksolla suhtautumistamme asioihin.

Jack laulelee ja on aina hyväntuulinen. Zorro puhuu hyvää englantia ja lyöttäydyn toistaiseksi kävelemään hänen kanssaan. Porukka kokoontuu ja kysyn heiltä syitä olla tällä caminolla. Olen suuresti vaikuttunut heidän vastauksista! Parikymppiset citykundit Barcelonasta ovat matkalla, jonka tarkoitus ei olekaan vain chillailla, vaan kulkea läheisen puolesta, uskonnollisista syistä jne. arvojen puolesta. Wau. Kerron myös omasta erittäin vaikeasta edellisvuodestani ja sen takia olen nyt täällä tuulettumassa ja kasvamassa.

Polku jatkuu metsässä ja ajoittain pellonreunoja mukaillen. Maissi alkaa kypsyä ja niitä näkymiä on tänään riittänyt. Ihmettelen mistä näille kaikille tuhansille hehtaareille saadaan vettä, kunnes saavun idyllisen kanavan varteen. Kanavaa jatkuu ja jatkuu eli jossain täytyy olla joki tai järvi.

Pidän taukoa ja lilluttelen jalkoja kirkkaankylmässä vedessä

Tauko tekee hyvää ja raaskin lohkaista rivin suklaatakin. Ohitin äsken pienen kirkon ja hautausmaan. Luonnonäänet, tuoksut ja hetki tuntuivat vahvasti siltä, että haluan pysähtyä.

Halusin muistaa kaikkia niitä tuttuja ihmisiä, jotka ovat kuolleet. Heitä on aivan liikaa, mutta tasan ei mene elon taipaleet. Lohkaisin kävystäni yhden lehden ja heitin virran vietäväksi... Syön toisenkin rivin ja muistelen tuttuani, kuinka rauhallinen voi ihminen olla ennen itsemurhaa. Väsynyt, mutta määrätietoinen. Sanotaan, että sen päätöksen tehnyt saadaan hyvin harvoin muuttamaan mieltään. Läheisille karmeaa, mutta asianosaiselle mahdollisesti ainut keino päästä tuskasta. Amigot saapuvat ja linkutuksista päätellen ensimmäiset rakot täyttyvät mukavasti. He malttavat pitää myös lilluttelutauon ja minä taas valmis jatkamaan pyhiinvaellustani.

Tämänkin päivän maisemat hellivät mieltä ja päätänkin siksi pitää vielä toisen tauon. Alla tammipuun loikoilen ja katselen haukkojen kaartelua. Sirkat sirittää ja heinät helisee tuulenvireessä. Pian silmät luppaavat ja nukun tovin. Herään, jatkan vielä loikoilua ja tunnen kuinka olen niiin tässä ja onnellinen. Olisi hienoa jos vierelläni olisi tuttujani ja saisimme jakaa tämän hetken yhdessä. Ehkä joskus vielä. Ken tietää. Parisen tuntia kuljen vielä näitä maisemia, kunnes saavun alberguehen. Amigotkin saapuvat jossain vaiheessa ja ovat aivan puhki. Kylässä ei ole varsinaista kauppaa, joten käyn testaamassa peregrino-menün. Kaikkiruokaisena otan mitä kokki, paikan omistaja suosittelee.

Soittimessa soi salsa, omistaja tanssii & seilaa ympäriinsä ja valmistaa

samassa tilassa minulle ruokaa. Varsinainen huumoriveikko. 

Tytär käy välillä viemässä terassille lisää olutta ja pyörittelee minulle nauraen päätään. Nautin viiniä ja lohkon leipää. Kuvat puhukoot puolestaan mitä kaikkea kympin menü sisälsi:

Päivän pölyt poispestynä ja maha suunmukaisella ruoalla täytettynä, käyn kokeilemassa jospa kirkon ovi olisi auki. Kirkossa käyntiin tai pikemminkin käymättömyyteen on jokaisella syynsä tai pelkonsa. Minulle luonto on aina ollut kirkko ja sen olen perinyt isältäni. Tällä pyhiinvaelluksella olen onnellinen että saan olla kirkossani koko päivän. Hiljentyä ajatuksiini ja olla kiitollinen, että voin kulkea ja nauttia luonnonihmeistä. Varsinaisessa kirkossa käyminen antaa jotain muuta. Hetken miettiä elämäni tarkoitusta ja suhdettani ympäristöön. Muistella lämmöllä poismenneitä ihmisiä ja niitä jotka eivät muista syistä ole enää elämässäni. Ristiä kädet ja toivoa itselleni hyvää elämää.

Blessed are you, pilgrim,

if you discover that the road has a lot of silence,

and the silence of prayer, and prayer meeting with the father

who is always waiting for you, to guide you and to love you.