sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Lopuksi

Viel yks juttu... Kävelen loputtomana jatkuvia Madridin katuja. Siirryn metrolla paikasta toiseen, kun en löydä ´oikeaa keskustaa´. You know, tunnettuja rakennuksia, puistoja jne. Loputtomasti katuja, kun en löydä mieleistä ravintolaa. Kunto ja hermo lopussa ja nälkä päällä jo pitkään, joten seuraava paikka saa kelvata. Eteeni ilmestyy yhtäkkiä O´Faro de Finisterre. Kappas! Tilaan alkupalat ja valkoviiniä. Aurinko helottaa edelleen kuumana ja nautin vielä kun sitä riittää. Kerron tarjoilijalle caminostani ja siitä, että tämä ravintola sattui minulle juuri oikeaan aikaan. Hän käy sisällä ja tuo minulle lautasellisen simpukoita. En ole niiden erityinen ystävä, mutta otan annoksen ilolla vastaan. Lohkon pari ja muistelen viimeistä päivääni Finisterran hiekkarannalla. No hei hei hei! Huomaan tuijottavani simpukoita, kun muistan, että minunhan piti tuoda sieltä yksi. Tässähän se nyt sitten on ja vielä tämän nimisessä ravintolassa.


Hymyilen autuaasti ja skoolaan itselleni raikasta valkoviiniä. Nämä pienen pienet asiat saavat minut taas kerran iloiselle tuulelle 😀






Hetket ja sattumat on nyt koettu ja on sopiva hetki käydä kotirannassa saattamassa tapahtumille päätös.

Ennen reissua istuin kotirannassa ja suunnittelin caminoa käpyä pyöritellen

Ilma on viileä, tyynen kaunis ja aivan hiljainen. Hivelen Amigoilta saamaani rannekorua ja mietin, miten monasti muistot saavat mielen haikeaksi ja surulliseksi, vaikka olisivat sukua kuinka hienoille kokemuksille. Tulisi vain osata pysyä hetkessä ja nauttia sen hyvästä annista! Yhtäkkiä järven selältä kaikuu ääniä, kun kaksi joutsenta lentää minua kohti. Ei, yksi tuleekin jäljessä ja pian kaikki kolme lentävät komeasti muodostelmassa. Matalalla aivan yli. Vuhh vuhh vuhh -kuuluu hiljaisuudessa. Hapuilen kännykkäkameraa, mutta eihän sitä ehdi tässä viritellä. Hetki on NYT eli katselenpa uljaiden lintujen lentoa... three Amigos! Niinpä tietysti. Muistot voivat siis olla myös hyviä, kauniita ja konkreettisia. VAU!!

Kaivan taskustani simpukan. Pyörittelen sitä kädessäni, kuin käpyä, joka lepää nyt Finisterrassa.

Asettelen simpukan kävyn paikalle ja huikea kokemussarja on saatettu päätökseen

Nautin vieläkin suuresti pyhiinvaellukseni lukemattomista hetkistä ja siitä, että olen saanut toteuttaa unelmaani. Tunnen olevani vahvempi kuin lähtiessäni! Myös fyysisesti, vaikka sillä ei ollut minulle merkitystä. Taivalta tuli 655 km ja 885 000 askelta. Nyt on hyvä aika jatkaa arkea ja muistaa tehdä siitä entistä positiivisempi.

Hymyillään kun nähdään 😃

lauantai 17. syyskuuta 2016

XX/XX

Ei oikein taaskaan nukuttanut, mutta kait sittenkin, kun aamut ja päivät on niin pirteä olo. Kokonaistaivalta on enää kolmisen tuntia ja käpyttelen Geirin kanssa verkkaisesti. Kotvanen napakkaa laskua ja valitsimme reitiksi upean hiekkarannan. Vau mikä paikka.


Koskematon kova hiekka, sinisen sävyinä välkehtivä meri, tuhannet kauniit simpukankuoret ja muutama kaarteleva lokki. Ilma on ihanan raikas ja lämmin. Kävelyhetki kestää niin pitkään, että mieli ehtii kertoa ajatuksensa avoimesti. Katson taakseni ja pysähdyn.


Hiekkaan muodostuu satoja matkamuistoja askelten muodossa. Jatkamme matkaa ja edessä siintää kirjoittamaton tulevaisuus. On aikaa yhdistää kokemukset ja tunteet. Muistaa johtoajatukset ja hienot ihmiset. Aloittaa lasku tästä unohtumattomasta satumatkasta kohti arjen haasteita. Katson rannekoruani ja sen symbolit tuntuvat aina vaan vahvemmalta. Past - PRESENT - Future!

Nautimme rantakahvilassa oluet ja keskustelemme caminon vaikutuksista meihin. Vaistoamme, että tämä matka loppuu pian. Jotenkin ymmärrän caminolaisia, joille kävely jää päälle. Haluaisi jatkaa kulkua vielä määrättömän ajan; jäädä jopa luuppiin loppuelämäksi. 'Run Forrest run'. Viimeiset kilometrit kuljemme tarkoituksella yksin. Matemaattinen virstanpylväs on saavutettu.

Nolla metriä. Finisterra - End of the world. 

Kiven ympärillä pörrää turisteja kuvattana, kuin se muka merkitsisi heille jotain. Kuvautan itsenikin pikaisesti ja jatkan suoraan kalliojyrkänteelle. Riisun kengät, sukat ja istuudun mukavasti. Aurinko lämmittää ja merivesi tuoksuu. Mieli on sopivan tyhjä, enkä edes yritä keksiä mitään ajateltavaa. Suklaa maistuu hyvältä. Katse haravoi rauhallisesti horisonttia. Jossain pohjoisessa olisi Englanti, lännessä Yhdysvallat ja etelässä Afrikka. Välissä eksoottinen, kadonnut Atlantis, jossa olen saanut viettää hienon viikon. Meri kuohuu karikoissa. Pyörittelen käpyä sormissani ja mietin kaikenlaista, kuten miksi asetamme usein itsemme toisen edelle, säilömme tarpeettomia tavaroita, värjäytämme itsemme lopullisesti musteella, seuraamme jatkuvasti mieltämme tuhoavaa mediaa tai raahaamme simpukankuorta satoja kilometrejä. Miksi? Toivon, että kyse on jollain tavalla enemmänkin siitä, että esim. kaipaamme toista ihmistä lähellemme, kuin kohotamme valheellisesti itsetuntoa tai haluamme näyttää muille olevamme parempia tai vahvempia. Yksinkertaisesta elämästä nauttiminen on tavoittelemisen arvoista, mutta miksi emme koskaan tyydy siihen? En tiedä.

Blessed are you, pilgrim, 
because you really discovered that the road really begins when it ends.

Hyvästelen kävyn ja heitän sen mereen. Pitkän matkan kulkeneena, minulle paljon merkinneenä. Laitan Merrelin pikkukengät jalkaan ja nousen ylös. Meren mahti ja oma mitättömyys tuntuvat sielussa asti. Sain satakertaisesti enemmän mielenrauhaa ja kokemuksia, kuin mitä hiljaa ennakkoon toivoin. En tule koskaan unohtamaan näitä suuria hetkiä.

Pyyhin silmäkulmani ja palaan turistien joukkoon. Etsin Geiriä, mutta häntä ei näy. Tosi harmi, koska emme ehtineet hyvästelemään. Uusia pyhiinvaeltajia saapuu niemennokkaan, kun jolkottelen takaisin kylälle. Matkalla edessäni kulkee kaunis kolmekymppinen nainen, tummat pitkät hiukset hulmuten. Hän vilkaisee aika-ajoin taakseen. Näyttää paikalliselta. Ohitan hänet ja saavun kylän laitamille. Geiriltä sain aiemmin tiedon, että seuraava bussi Santiagoon lähtee 2,5 tunnin päästä. Pysäkistä ei vaan ole mitään hajua?! Nainen saavuttaa minut ja päätän kysäistä häneltä neuvoa. Hän on avulias ja jatkamme yhdessä läpi sokkeloisten pikkukatujen. Nainen onkin Italiano ja Venetsiasta. Tulemme kohtaan jossa on lipunmyynti, mutta kioski on kiinni. Käymme bussipysäkillä ja nainen kertoo minulle seuraavan bussin tulevan jo vajaan tunnin päästä. Hienoa. Haluan tarjota hänelle juoman kahvilassa ja sinne sitten. Nousen terassille ja kappas. Näen heti ystäväni Geirin, kuin minua odottaen. Iloinen jälleennäkeminen! Aika kuluu leppoisasti kolmestaan terassilla viiniä juoden ja salaattia syöden. Bussikin saapuu ajallaan ja kohta jo huristelemme takaisin Santiago de Compostelaan.

Hyvästelen Italianon. Geir saattaa minut vielä ystävällisesti keskustaan ja tarjoaa lasin viiniä. Olemme ranskalaisen reitin varrella, aivan lähellä katedraalia. Tikuttelijoita lappaa ohi ja katsomme heidän ilmeitään. Kilistelemme omalle caminollemme. Hyvästelemme lopuksi toisemme ja jään onnellisena seisomaan kadulle.

Tunnen olevani valmis palaamaan arkeen. Elämän polkua pari askelta edenneenä. Jotain oivaltaneena. Hymyillään kun tavataan 😃


Pienimmät asiat elämässä ovat niitä suurimpia asioita!


perjantai 16. syyskuuta 2016

XIX/XX

Otan pari palaa vanikkaa ja juon pullostani kulauksen vettä. Varusteiden kunnollinen ravistelu ja pakka rinkkaan. Lupasin Ninalle, että herätän hänet aamulla. Kyykistyn hänen viereensä ja makuupussista ilmestyy hymyilevä pörröpää. Nina pyytää mailiosoitettani ja käyn sen kirjoittamassa sanomalehden kulmaan. Toivotamme toisillemme turvallista matkaa ja halaamme lämpimästi. Hyvästelen myös Ringon, samalla kun yläkerran mies tulee alas. Ulkona sataa vettä. Mies pukee puuvillaisen puseron ja kangaskengät, heittää repun selkään ja katoaa pimeään sateeseen. Hän on kuulemma lähtenyt Saksasta puoli vuotta sitten.

Tällainen tapaus. Jokainen vaeltaa tyylillään.

Pukeudun huolellisesti ja katsahdan ovella Jin ja Jang -sormustani; nyt on Jin:in aika ja Gore saa maistaa lämmintä sadetta. Rillit kastuvat heti sen verran, että kulkekoot sormien välissä. Katson puhelimesta reittiä ja kiittelen vedenpitävää koteloa. Pari ekaa kilometriä kävelen päätietä, koska camino on pimeässä ja märässä metsässä. Eilinen päivä oli kaikin puolin hämmentävä ja se pyörii nyt mielessäni. Vedän huppua alemmas ja mietin, että onko onneni kääntynyt? Pöh. Se mihinkään käänny! Muuttujia oli vain kasautunut yhteen päivään liikaa ja ihminen vatvoo niitä hölmönä. Enemmän kuin hyviä asioita. Itse asiassa eilisiltaisen askeettisuuden vastavoimana oli reissun paras keskusteluhetki. Kolme erilaista ihmistä, joiden ajatukset kohtasivat hyvin usein. Peregrinojen ajattelussa lienee joitain yhteisiä piirteitä. Caminon taitekohta ei ollutkaan Santiago, vaan eilisen illan ja yön kokemukset.


Päätin Santiagosta lähtiessäni, että kuljen loppumatkan yksinäni. Amigoista eroaminen oli niin kurjaa, että en halua samaa fiilistä enää loppumatkalleni. Metsäpolulta kömpii kuitenkin samaa tahtia mies ja reittimme yhtyvät. Hänellä on muihin kulkijoihin nähden kunnolliset sadevermeet, kuten minullakin. Norjalainen. No se selittääkin varusteasian. Caminolla valinta kulkea yhdessä tai erikseen syntyy hyvin nopeasti. Ilman omatunnontuskia voi kälppiä eri vauhtia ja toivottaa hyvää jatkoa, kuten tein eilen. Meillä kuitenkin synkkasi nyt heti. Pohjoismainen 'vähän rankempaa huumoria' ajattelutapa sopi tilanteeseen. Geir harrastaa vaellusta kuten minäkin ja siitähän sitä puhuttavaa sitten riittikin.



Eikä mennyt varttia pidempää kun sadekin lakkasi ja aurinko putkahti esiin. Lämmintä reilut parikymmentä ja tasainen tuulenvire. Jin oli vaihtunut vaivihkaa vahvasti Jang:ksi ja se tuntuu nyt koko kehossa. On taas hyvä mieli kulkea!

Ajatukset avautuu kävellessä ja jumiutuu istuessa

Geir oli kulkenut Ranskalaisen reitin ja kertoilee lennokkaasti sen mielenkiintoisista vaiheista. Ammattiin liittyviä yhteneväisyyksiäkin meillä on ja pääsemme puhumaan niistä normaalia enemmän. Tuttu, kiviaidoin reunustettu camino saa uuden wau-efektin, kun näkymä loppuu välkehtivään mereen.


Opastemerkkien jatkumo kohti maailmanloppua. Meri ja jylhä rantaviiva avautuu askel askeleelta. Jyrkkä mäki kiemurtelee rantaan. Olemme Ceen kaupungissa.

Yksityinen albergue (Tequeron) sattui täysin nappiin. Se on pieni, uusi, siisti ja edullinen. Kunnon päikkäreiden jälkeen lähden Geirin ja Hollantilaisen miehen kanssa syömään caminomme viimeistä päivällistä. Terassioluiden jälkeen harhailemme hetken ja löydämme lopulta oikeaan ravintolaan. Olemme ansainneet yhden oikean ravintolaillan. Ennen maukasta alkupalasalaattia alkaa lihashow, joka naurattaa vielä tätä kirjoittaessakin. Tarjoilija suosittelee lihapaistia ja kantaa valtavan, ison leikkuulaudan kokoisen köntin pöytään. Tumps. Kysyy: 'Laitetaanko tämä?' Ööö?? 'Eiku kolmasosa' (näytän kädellä). Liha lähtee keittiöön. Kestää hetken, kun naiskokki tulee ja tuo saman kimpaleen jaettuna kolmeen osaan. Miestarjoilija katsoo meitä vähän kauempaa silmät selällään ja henkeään haukkoen. No ei me nyt ziisus vieläkään syödä kahta kiloa per nuppi. 'Laita senjorina tuo yksi kimpale uuniin. Me otetaan se'.

Alkupalojen syönti jatkuu ja me vain nauramme

Koko lehmä on jo vähän liikaa meille, vaikka hulluja skandeja olemmekin. Sitten keittiöstä tulee miestarjoilijamme ja todennäköisesti paikan omistaja. Kun kokki kantaa isoa rätisevää laavakiveä pöytäämme, niin miehet kurkkivat kauempaa ilmeitämme.

Parikiloinen paisti on siivutettu kauniisti esille ja eimuutaku syömään.
Tässä se viiniä litkiessä kuitenkin hupenee ja maukasta on. 

Naurua riittää. Alkupalakin täytti jo aika paljon, joten nyt on varsin täyteläinen olo. Puuh! Jälkiruokaa ei tarvittu.


torstai 15. syyskuuta 2016

XVIII/XX

Pakkaan kamojani hiljaa otsalampun valossa. Kanadalainen nainen vilkuttaa peiton alta ja käyn toivottamassa hänelle hyvä jatkoa. Häviän kaupungin pimeään puistoon.


Valot loppuvat ja kuljen täysin pilkkopimeässä metsässä rinnettä ylös. Pöllö huhuilee taas jossain. Eilinen oli monella tapaa risteys. Ajatukseni ovat hyvin sekavat ja huomaan vain kulkevani apaattisena. Kuin aavikolla eksynyt. Kääntyisinkö takaisin ja lentäisin suoraan kotiin vai mitä teen? Miksi jatkan vielä matkaani?

Opastekivissä on nyt typerästi kilometrilukema. 80 ja risat. Ikuisuus. 
Ei puutu kuin numerolappu rinnastani. Blääh!

Päivä etenee ja höpö höpö ajatukset vähenevät pikkuhiljaa. Maaseutu on kaunista. Tapaan miehen (saavuttaa kovaa vauhtia takaapäin), joka näyttää tietokonepelin täydelliseltä sotilaalta tai 40-luvun sakemannilta. Kenties sarjamurhaaja. Hänen innoittajansa tälle caminolle oli terveyden menetys. Kun vatsa ja pää oli avattuna sairaalassa, niin siitä selvittyään hän halusi toteuttaa unelmiaan ja tämä on yksi niistä. Kova oli hänen tarinansa. Jatkan jossain vaiheessa kohteliaasti isseksein.

Väsyttää hieman ja päätän pitää tauon tuolla seuraavalla hienolla paviljongilla. Muutamaa metriä ennen saapumistani näen, että kivipöydällä on rinkka. Vieressä seisoo hyvin kaunis nainen ja juo mehua. Pitkät tummat hiukset, vaatetus ja vartalo tukevat täysin toisiaan, you know. Katsoo minuun, hymyilee leveästi ja tervehtii iloisesti. Jalkani jatkavat matkaa, kun vain tuijotan tuota kaunistusta mykkänä ja kohotan vaisusti kättäni. Kulku jatkuu ja pudistan päätäni. Äkkiä pois. Se taisi olla Pandora itse, hehheh.

Varttia myöhemmin alkaa äly taas palailemaan. Kylää halkoo joki ja puolia yhdistää kaunis silta. No nyt löytyi mieleinen taukopaikka. Evästä on vain pähkinäpussin ja vanikan verran, kun ajatukset on olleet vähän kateissa.

Luonnonkaunis jokimaisema vie turhia ajatuksia alajuoksulle

Tiellä on tuttu näky, kun kaksi vanhaa pariskuntaa kokoontuu. Miehet jutustelevat omiaan ja naiset vähän matkan päässä omiaan. Kädet käy ja kepit heiluu. Idyllistä.

Reilut kolmekymppiä meni tänäänkin. Kylä on vain pätkä katua ja siellä kaksi majoituspaikkaa. Jatkan kilsan päätietä ja menen tapani mukaan yleiseen alberguehen. Siellä on pari miestä ja nainen. Tuota, alakerran isossa huoneessa on pöytä, muutama tuoli ja jumppasalipatjoja. Sellaisia paksulla muovilla päällystettyjä. Vessa. Yläkerrassa on monta huonetta, joissa yhdessä kerrossänky ja toisessa suihku. Yksi huone on kiinni. That's it. Lutikoista ja muista ötököistä on kuullut juttuja, mutta tätä ennen en asiaa ole mietttinyt. Jätän rinkkani alakertaan ja menen ulos puhaltelemaan.

Istun jalat koukussa pihakalliolla ja katson päältä siistiä taloa.
Sisältä se on kuitenkin kuin vankila. 

Nainen tulee ulos ja lähden hänen kanssaan takaisin 'kylään'. Portugalilainen, olkoon vaikka Nina tulee seurakseni baariin, mutta ei ota mitään. Tilaan peregrino-lounaan ja kyllä maistuu nälkään hyvältä. Nina puhuu erittäin hyvää Englantia. Juttelemme pitkään ja palaamme lopulta takaisin alberguehen.

Ilma on tuulinen ja viileä. Pyykit eivät tahdo kuivaa ulkona, eikä varsinkaan kalseassa sisällä. Ensimmäistä kertaa olen levoton ja hukassa ajatuksiltani. Ramppaan eteisen ja pihakallion väliä hakien lisää vaatetta päälleni, vettä janoon tai jotain. Värjöttelen tihkusateessa ja tunnen yksinäisyyttä. Mietin, että menisinkö kylään toiseen majoitukseen vai nou. Ilta alkaa hämärtyä ja päätän jäädä tähän. Liityn Ninan ja Ringon (Ringo Starin näköinen) seuraan, samalla kun viereisen talon rouva käy hoitamassa vapaaehtoisen maksun. Tupakat tupruavat ja tilassa kaikuu. Päätän kuitenkin hyväksyä kaiken mitä tänään tulee. Ringo esittelee puutöitä, joita hän nakertelee ja maalaa iltapuhteenaan. Pääasiassa eläinkuvioisia avaimenperiä. Puusepän poikana osaan arvostaa kädentaitoja ja sen hänelle myös kerron.


Ninaa oli purrut hämähäkki ja hänen piti hakea troppeja apteekista, koska käsi turposi valtavasti. Keskusteluhetki tuntuu kivalta, kun kaikki puhuvat hyvää englantia. Huomaan, että tunti pari menee jutustellessa. Aiheet vaihtelevat, mutta ovat kaikki mielenkiintoisia. Nyky-yhteiskunnan asettamat näennäisvaatimukset yksittäiselle ihmiselle on aihe, josta meillä jokaisella on sama mielipide. Eli hyvin pitkälti ihminen itse aiheuttaa oman oravanpyöränsä ja kärsimyksensä. Massasta ei haluta erottua tai se vaatisi mukavuusalueelta poistumista. Keskustelemme myös hippikulttuurista ja Ringo tunnustaa olevansa jotain senkaltaista. Hippien ajatuksissa on hyviäkin puolia ja tunnemme samaistuvamme niihin jonkin verran. Yhtäläisyyksiä on mm. kaiken turhan materiaalin hylkääminen ja toisten kunnioittaminen.

Repäisen lehdestä sivun ja siirryn yläkertaan. Naapurihuoneen ovi avautuu ja näen ensimmäisen kerran siellä olevan miehen. Vaatetus (harmaasininraitainen pyjama ja lakki) ja vartalokin kuin keskitysleiriltä. Nielaisen ja hiukan säikähdänkin miestä, kun hän laahustaa vessaan. Hinkkaan patjaa puhtaaksi mahdollisista ötököistä ja otan rinkasta vain tarpeelliset tavarat.


Nostan sitten rinkan ja kengät oven kahvaan roikkumaan ja puen kolme kerrosta vaatteita ylleni. Ulko-ovi käy ja joku asettuu vielä seinän taakse käytävälle nukkumaan. Vampyyri, pyöveli tai Hellraiseri vissiin. Huone on periaatteessa ok eli esim. katto ei vuoda, mutta muuten tämä jää kyllä jälkeen huonoimmastakin maastoyökokemuksestani. En halua ajatella mitään. Nukahtelen ja värisen viileydestä aamuun asti.. 😫


keskiviikko 14. syyskuuta 2016

XVII/XX



Sumu peittää vielä pimeän laakson ja lämmintä on vain muutama aste. Kello on vasta 07, kun lähden kapuamaan kylänraittia mäelle. Otsalamppu on tänäänkin taskussa, kun kuitennii näkee jotain. Aamut on omalla tavallaan kauneimpia hetkiä. Valon lisääntyminen paljastaa luonnon yksityiskohdat, herättää linnut, perhoset ja muut mönkijät.

Eukalyptuspuut tuoksuvat raikkailta

Päivä on edessä ja jalat levänneet. Kovin on hiljaista. Amigoista ei ole tietoakaan.

Ainut tapaamani kaveri kulkee sen verran verkkaisesti, että harpon ohi

Robin (punarinta) lehahtaa eteeni maahan. Lajiin sisältyy paljon hyviä muistoja. Lintu on yleensä sen verran vilkas ja säikky, etten ole saanut siitä koskaan kunnon kuvaa. Nyt Robin istuu rauhallisesti metrin päässä ja oikein poseeraa. Otan pari kuvaa ja kiitän mallia. Sitten se hyppää lähioksalle ja aloittaa kauniin laulun. Katson Robinia hetken ja tajuan, että silläkin on oma elämä. Ihmisen mielestä mitätön, mutta todennäköisesti se osaa nauttia tästä hetkestä enemmän kuin minä. Ei paljoo murehdi tulevasta. Jatkan matkaani ja kuuntelen samalla sen terveisiä.

En osaa hahmottaa, että pyhiinvaellukseni on kohta ohi. Pitkän caminon on matkamies kulkenut ja partakin jo kasvanut. En kuitenkaan tunne mitään hekumaa tai voittajan tunnetta. Ajatukset kääntyvätkin aiempiin päiviin ja tilanteisiin. Kaikki tapaamani ihmiset ja idylliset kylät muodostavat mielessäni kokonaisuuden, jonka tulen muistamaan loppuikäni. Avoimin mielin kulkeminen ja hetkien kokeminen ovat palkinneet minut jo lukemattomia kertoja. Elämän tarkoitus on juuri tässä ja se on ...42 (Lue kirja: Linnunradan käsikirja liftareille). No joo. Taisin kuitenkin löytää oman elämäni tarkoituksen. Oivalluksen siitä, että ihmistä ei ole luotu elämään sykkeellä, jolla kuljemme arjessa, eikä nyky-yhteiskunnan mallien mukaisesti. Meidän tulisi kunnioittaa enemmän toisia, eikä antaa perikateuden hallita. Käyttää energiaa ja rahaa 100 %:sti muuhun, kuin loputtomiin keksintöihin toisten ihmisten uhkaamiseksi ja tappamiseksi. Elää vastuullisesti ja oma-aloitteisesti toisia auttaen. Tärkeimpänä näen kuitenkin positiivisen ja avarakatseisen näkemyksen oivaltamisen tässä hetkessä. Kaikesta ympärillämme olevasta hyvästä. Kykyä rauhoittaa aivojen ajatusvirta hetkeksi. Kaikki nämä ovat vaikeita toteuttaa. Vaativat mukavuusalueelta irrottautumista.

Hetki vielä kaupunkiin. En tunne vielä olevani valmis, lopettamaan caminoani, lähtemään täältä pois. Tuntuu haikealta. Surulliselta.

Pää tyhjänä taivallan esikaupungin katuja ja suunnistan yksin kohti katedraalia. Ei näy Amigoja, eikä kyllä muitakaan peregrinoja. Ihmisvilinä lisääntyy keskustan kaduilla ja reppuja kantaviakin alkaa näkyä. Tänne vaeltaa vuosittain yli 100 000 peregrinoa eli ihan pienestä ilmiöstä ei ole kyse.


En antaudu kiireeseen, vaan istahdan tuumaamaan suunnitelmiani. Koukkaan pari albergueta, mutta ne ovat täynnä. Suunnistan katedraalille ja kun saavun sinne, niin ranskalaista reittiä tulee tikuttelijoita (sauvat kopisee) solkenaan. Huh. En jää tähän härdelliin pidemmäksi aikaa, vaan etsin peregrinojen toimiston. Onneksi tulostin interwebistä reittiohjeen, koska opasteita ei näytä olevan.

Perillä toimistossa pääsen melkein heti tiskille ja saan compostelan.
Todistuksen kävelystäni.

Kyselemällä löydän myös peregrinojen infopisteen, jossa saan hyvää palvelua ja pääsen lopulta alberguehen. Täällähän on paljon sänkyjä, joissa vain naisia. Hehheh. Ei haittaa ;-)

Kenkätelineiden kattausta on kiva katsella ja täällä valikoima on ennätyssuuri.
Omani erottuvat muista kokonsa perusteella (ainoana rivillään).
Ei tainnut montaa muuta miestenkenkää olla.

Tutustun kanadalaiseen naiseen, joka kertoilee Yukon-jokialueen melonta- & vaellusharrastuksista. Hän valmistaa samalla pöydän ääressä herkullisia leipiä. Kaivaa sitten pullon viiniä, asettaa tarjoiltavat väliimme, istuutuu ja sanoo 'Please, join me to have this meal :)' ja katsoo silmiin. On kohtuullisen helppo päättää mitä vastata ja siinähän se tunti sitten menikin kauniin naisen kanssa tarinoidessa. Yksi unelmani on käydä tutustumassa Kanadan luontoon ja nyt olisi mahdollinen opaskin tarjolla. En kuitenkaan jostain syystä vaihda yhteystietoja hänen kanssaan. Ehkä tämä hetki ja unelmaani selkeyttävät asiat ovat niitä juttuja, joita vain tarvitsin.

Katedraalissa on vain vähän ihmisiä. Kiertelyn jälkeen hakeudun penkille istumaan. Hiljennyn hetkeksi ja ynnään matkaani. Hieno paikkahan tämä on, mutta en koe sitä, mitä oletin. Ulkoudun. Pihalla on monia muitakin vaeltajia. Selfie-kuvia otetaan ja maaliin pääsyn eleitä on siellä täällä. Päätän istua tuumaamaan ikäiseni pariskunnan lähelle. Mies istuu tyynenä. Nainen roikottaa ja hivelee kädessään kaulakorua. Itkee tunteellisesti ja hoippuu puolelta toiselle. Hän on selvästi oivaltanut jotain. Tunnen ajautuvani itsekin takaisin jonnekin, selvien ajatusten maille. Saan tästä hetkestä enemmän kuin kirkkokokemuksesta tai compostelasta.

Saan viestin puhelimeeni ja pyyhin silmäkulmat. Iloitsen suuresti, kun huomaan, että se on Zorrolta. He ovat kaupungissa ja pääsen vielä tapaamaan Three Amigosit. Mahtavaa!! Pelkäsin jo, että erkanimme ilman kunnon hyvästejä. Pian jo etsinkin oikeaa kuppilaa ja löydänkin heidät. Jälleennäkeminen on aina yhtä hienoa ja tervehdimme iloisesti. Kas, sporttiladyt ovat myös samassa pöydässä. Tervehdimme toisiamme tuttavallisesti. Ilta on tullut ja kaduilla on kiva tunnelma. Katusoittaja säestää jossain ja terassit täyttyvät iloisesta puheenporinasta. Kilistelemme juomia ja muistelemme matkamme vaiheita. Ilmassa on selvästi samankaltaisten kokemusten tuomaa yhteenkuuluvuutta. Kukaan ei puhu kuljetuista kilometreistä tai perille pääsemisestä. Ei suorituksesta, eikä kivuista. Silmissä näkyy lukemattomien muistojen tärkeys ja hetkessä elämisen riemu. Minulla on rento, tyhjä ja taas onnellinen olo! Siirryn Amigojen kanssa ravintolaan syömään. Kohta on aika sanoa hyvästit ja se tuntuu kurjalta. Zorro nousee ylös. Amigot kiittävät minua hyvästä seurasta, hauskoista jutuista ja ennen kaikkea monista käytännön asioista, joita heille opetin. Kuuntelen tippa linssissä. Saan lahjaksi rannerenkaan, jossa on kolme nuolta; Three Amigos. Halaukset ovat lämpimiä ystävänhalauksia. Sanon liikuttuneena, että he ovat hienoja kavereita ja tulen aina muistamaan yhteiset hetkemme! Hivelen rengasta ja teen lähtöä. Super Mario huikkaa 'You are the best Terminator'. Hymyilen ja käännyn ovelle. Osoitan heitä sormella ja huudan perään 'I'll be back!' Kuulen vielä ovelta räjähtävän naurun ja häviän kadun pimeyteen..

Thank you SO MUCH my friends: Three Amigos & Antonio 😀
You are the BEST 👋


tiistai 13. syyskuuta 2016

XVI/XX

Herään yöllä kun sataa vettä. Sadetta jatkuu aamuun asti. Näyttää ropisevan sisäkäytävän rappusillakin, heh. Muista näkee, että nyt ei oikein nappaisi lähteä taipaleelle. Miulla on gorea päästä kantaan saakka. Muilla ei mitään suojaa tai jotain viritelmiä. Saan varusteistani kunnioitusta ja keskustelua. 'Miten sinulla voi olla kaikkea mahdollista mukana, kun rinkkasikin on noin kevyt' joku sanoo. Selästä täysin irti oleva rinkan säkki on myös ihmetyksen aihe ja heput sivelevät selkääni vesivirtaa simuloiden.

Jätesäkkejä puetaan ja lähtöä valmistellaan

Soitan puhelimestani tsemppibiisin ja jammailen kävelysauvani ympäri. Yleinen fiilis kevenee hiukan ja olemme valmiita ulos.

Klikkaa soimaan ja jatka lukemista..

Avaan oven ja totean itsekseni, että 'vettä tulee ihan alas asti'. ´Eimuutaku etiäppäin´ sanon kaikille suomeksi. Biisin sanat tarttuivat jengiin ja kohta niitä hoetaan jo porukalla sateen ropinassa ja lätäköitä väistellessä.

Matka taittuu hyvin ja ilmakin on kohtalaisen lämmin. Ilmoitin aamulla, että en kulje caminoa, koska siellä saattaa liukastua pahasti, vaan vieressä olevaa pikitietä. Kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä reitinvalintaani ja seurasivat kiltisti perässä. Gore tykkää kun sitä uitetaan. Hupun sisällä on tunnelmaa. Zekkaan aika-ajoin kännykästä sijaintiamme. Kosketusnäyttö toimii, mutta vesi häiritsee vähän tuntumaa. Vedenpitävä kotelo on sen sijaan mannaa. Seuraan myös pilviä ja totean tilanteen näyttävän hyvältä. Vastaan tulee isoja rekkoja joille moikkaamme. Rekat töräyttelevät meille takaisin ja se piristää kummasti tunnelmaa. Matka etenee ja sanon, että kohta lakkaa sade. Käännyn caminolle ja muut seuraavat perässä. 10 min myöhemmin aurinko alkaa paistamaan ja sade lakkaa. Saan reippaita hymyjä ja otan vastaan ne kiitollisena. Katson kellostani ilmapuntaria ja ilmoitan, että kohta saattaapi roiskia kohta uudelleen. Tauko sattui kuitenkin sopivasti, koska kävimme kirkossa hakemassa erikoisen leiman.


Puoli tuntia myöhemmin se sitten alkoi taas roiskimaan. Päätämme pitää tauon kahvilassa ja hörpätä kuumaa kaakaota. Maksan kaikkien kuuden juomat ja snacksit. Yhteensä 11 € ja viittaan kintaalla heidän tarjoamaan rahaan. Zorro vaihtoi esityksestäni kuivat sukat ja sitten taas baana kutsuu. Ilma paranee koko ajan, mutta välillä tihuttelee. Huomaan, että lämpimällä sadekelillä, samoin kuin helteelläkin Gore-Tex toimii kohtalaisen hyvin. Paremmin kuin Suomessa. Lämmin höyry siirtyy iholta tehokkaammin ja tuulonen auttaa prosessia. Olemme taas maaseudulla ja kävelen Zorron kanssa kahden. Kolmessa tunnissa ehtii jutella kaikenlaista. Arvostan hänen asennettaan. Toisia huomioiva ja mukana vapaaehtoisprojekteissa. Komea nuorimies, jolla on varmasti hyvä tulevaisuus. Loppumatkan paistoi jo aurinko ja hyvä niin. Maaseutumaisematkin paranivat koko ajan.

Saavumme Ponte Ullaan

Maksamme majoituksen ullalle ravintolassa ja kapuamme kolmoskerrokseen. Pieni huone ja parisänky. Hahhaa, kuuluu molempien suusta. Oma huone on vaihteeksi ihan kiva vaihtoehto. Zorro käy suihkussa. Palaamme ravintolaan, jossa muut ystävämme ilmoittavat jatkavansa vielä matkaa. Sanon Zorrolle 'Jään tänne, mutta jatka sinä vaan kavereidesi kanssa'. Lounastamme kaikki porukalla (Olipa taas ateria. Puuh!) ja sitten kaikki muut lähtevät.

Pyörin isossa ruokakaupassa, mutta en meinaa löytää mitään kunnollista retkisyötävää, kuten pähkinöitä tai tummaa leipää. Leivonnaisia on kyllä kaikenkokoisia. Pähkinäsuklaa on ollut hyvää ja sitä ostan nyt kolmannen kerran. Nam. Käppäilen takaisin ja ihailen vuoristomaisemia.


Kylä on hyvin pieni, mutta täältä löytyy kaikki mitä tarvitsen. Tapaan sporttiladyt ja he tervehtivät räiskyvästi. Naiset ovat majoittuneet viereiseen huoneeseen. Eivät selvästi kaivanneet miesseuraa, you know. Jossain vaiheessa taustaäänet eivät enää häirinneet ja filmini katkesi..



maanantai 12. syyskuuta 2016

XV/XX

Vain Raul lähti matkaan minua myöhemmin. Rinteen päältä katsahdan vielä pimeän luostarin silhuettia. Näillä rinteillä on varmaan munkit viljelleet ennen kaikenlaista, kun kivin aidattuja peltotilkkuja on paljon. Kettukin vitkutti usvaisella pellolla, eikä ollut minusta moksiskaan. Mäeltä näkyy hienosti tuleva maisema ja sitä sitten karttapohjaan vertailemaan.


Galicia on näyttänyt koko ajan parhaat puolensa, ilmaa myöten. Vuoret, metsät, joet ja rakennelmat. Kilometri toisensa jälkeen parasta elokuvaa silmille ja mielelle. En murehdi sitä, että en ehkä koskaan näe tätä enää, vaan iloitsen siitä, että saan kokea tämän kaiken ja tallentaa muistot loppuelämäkseni 😀

Monissa pihoissa oli äksyjä koiria. Vapaat olivat kuitenkin leppoisia. Käppäilen kyläkatua ja näen kun nainen vilkuttaa pihasta lähtevälle autolle. Samalla ohitettuani pihan, sieltä syöksyy iso koira!? Tajuan vasta kun se ilmestyy takaa aivan sivulleni ja haukahtaa lujaa. Olen saada paskahalvauksen!! Nostan kädet ylös ja samalla omistaja huutaa koiraa. Jatkan 'rauhassa' kulkuani, koska koira ei todellakaan vaan haukahtele häntää heiluttaen. Napakampi huuto, koiran murina lakkaa ja se kääntyy takaisin. Katson koiran ilmeellä naista ja hän ymmärtää tilanteen. No, koira saa pihalla remmiä ja rouva voi mennä loppupäiväksi sisälle löhöilemään. Seuraavassa pihassa mummeli kerää machetella parimetrisiä kaalin varsia. Seuraavassa isäntä starttaa traktorin ja ajelee maissipellolle. On elonkorjuun aika ja pelloilla häärätään kovasti.

Peilaan tässä metsän keskellä kävellessäni tähän mennessä taivaltamani pyhiinvaelluksen vaiheita. Alussa oli heti kuuma ja pohjana hiekkaa tai nurmea. Säästelin energiaa etten sippaisi helteellä. Kuuntelin jalkoja ja nauhoituksen kireyttä. Pian kuitenkin kävi selväksi, että kuumuus ei ole ongelma. Kengätkin toimivat ja rakkoja ei saata tulla. Jalat vahvistuivat ja jaksavat paremmin tämänhetkisen vaativamman maaston. Toivottavasti näin päästään loppuun asti.

Tunnelmia käppäilyn lomassa

Saavunpa taas vaihteeksi ensimmäisenä alberguehen. Loppuosuus oli tylsänraskasta asfalttia, mutta nyt saa jalat taas levätä. Iso ja hieno rakennus, mutta jostain syystä kolkko pesuhuone eikä yhtään astioita. Suihkussa ja vessassa ei ole yhtään naulakkoa ja valoautomatiikka sammuttelee valot melko vikkelään. Astioita ei kuulemma saa hankkia siksi, että peregrinot käyttäisivät paikallisia baareja. No, ei ole kyllä kauppojakaan. Weird??


Käynpä sitten läheisessä baarissa. Ruoka on hyvää ja suomalaiselle halpaa. Palatessani takaisin, alkaa taas näkymään tuttuja naamoja. Rehvakkaat tervehdykset jokaiselle erikseen ja iloinen keskustelu päivän vaiheista jatkuu sisälle asti. Muutamia uusiakin naamoja saapuu. Otan siestaa pari tuntia.

Zorro & Mario huljuttelevat jalkoja lähteessä ja pelaavat samalla korttia. Maajussit keritsevät lampaita. Aika leppoisaa meininkiä.


Mie makoilen nurmikolla ja kirjoitan välillä ajatuksia päiväkirjaani. Varsinainen reittikertomus on sitten helppo muistaa satojen kuvien ja muutaman videon avulla. Fiilikset on kuitenkin tärkeämpiä, koska niitä ei kohta muista, eikä ainakaan arjen kiireen täyttäessä päätäni. Vaikeina aikoina pääsen taas näihin maailmoihin ja muistan miksi täällä pallerolla oikein eletään. Muistatko sinä ja osaatko pysähtyä nauttimaan? Hope so!

Esson baarissa muutama paikallinen seisoskelee oluella. Me, 8 peregrinoa istumme pöydän ääressä ja syömme alkusalaatteja. Viiniä ja tarinaa riittää. Zorro toimii tulkkina, kun kerron meidän typerästä alkoholipolitiikasta eli ei saa ostaa viiniä mistä vaan, sekä ravintoloiden kiskurihinnoittelusta. En osaa perustella heille noita sen paremmin kuin, että meidän kulttuuri on vielä niin nuorta verrattuna Etelä-Eurooppan kulttuuriin. Eivät täysin ymmärrä sitäkään miksi juomme niin paljon lehmänmaitoa, joka ei ole tarkoitettu ihmiselle. Mie juonkii piimää, heh. Pääruoan tullessa oon taas lähes täysi. Meneehän se kuitenkin hyvän jutustelun lomassa, kuten makia suklaakakkupalakin. Loppusnapsit hörpätään ja kymppi per pää isketään pöytään, jotta ehditään hortoilemaan kymmeneksi alberguehen. Taivaalla on upea tähtitaivas ja Amigojen kanssa etsitään tuttuja tähtikuvioita.