II/XX

Paikallinen kukko heräsi ennen minua. Kerään kamppeeni ja lähden pelkän veden voimalla, kun illallinen tuntuu vieläkin. Ehkä vähän viinikin, heh. Aurinko on juuri noussut ja keltaiset nuolet kadunkulmissa opastavat taas caminolle. Maaseutu jatkuu samanlaisena. Muutamia suuria lehtipuita humisee tuulessa. En tunne mitä lajia ne ovat. Mieleni ajautuu nuoruuteen, kun isän kanssa kuljettiin ja hän opetti minulle luonnonihmeitä ja lajien nimiä. Pidän tietoja arvokkaana muistona, mutta ymmärrän nyt, että kaikkia lajeja ei tarvitse tuntea. Luonnosta on tärkeintä huomata sen monimuotoisuus, kauneus ja ainutkertaisuus.

Kävely on kuin jatkuvaa mindfullnesia, enkä edes halua leikitellä millään ajatuksilla. Fyysinen olo tuntuu hyvältä ja pidän sitä yllä hörppimällä usein pieniä vesikulauksia. Auringon saavutettua lakipisteen, pidän tauon ja hakeudun heinäpellolle. Tuoksut tuovat paljon muistoja lapsuudesta. Syön pari palaa kotimaista näkkileipää (Kiitos Ismo loistavasta eväsvinkistä!) kuorrutettuna paksuilla paikallisjuustopaloilla.

Voisin olla tässä vaikka koko 'loppuelämäni' ja saan fiiliksestä

paljon positiivista energiaa. Unelmoin ja nukahdan onnellisena..

Katselen vielä puhelimesta kuvia minulle tärkeistä ihmisistä ja mm. kuvaa Pandorasta & Elpiksestä (Kreikkalaisesta tarustosta, jossa minua koskettaa tuo Elpiksen osuus). Elämän tarkoitus? Hmmmmm... tiedän sen kyllä. Funtsin asiaa vielä ja ehkä seuraavinakin päivinä. Vastauksen kerron jossain vaiheessa..

Eletään päivän kuuminta aikaa eli about klo 15. Paahteinen ilma tuntuu silti ihan inhimilliseltä kun tuuli puhaltaa vienosti. Pyhiinvaellukseni johtoajatus alkaa hahmottua päässäni pikkuhiljaa. Kirjoitan hajatelmia päiväkirjaani ja tuumailen asioita vain sen verran kuin tuntuu luonnolliselta. Kuten: Juo tänään riittävästi, että jaksat huomenna kulkea paremmin tai että tuoksujen merkitystä elämässämme tulisi huomata enemmän. Jalan lihasta särkee, mutta tiedän sen olevan vain väsynyt pitkästä päivästä. Pysähdyn istumaan ja kirjoitan ylös 'Ainut toiveeni tällä matkalla on, että kehityn itse enemmän kuin kenkäni ehtivät kulua'. Muuta en pyydä. Pyörittelen käpyä sormissani, hörppään vettä ja jatkan luotisuoraa hiekkatietä.

Pian saavun paikkaan, joka muhkeine kivineen on selvästi jonkinlainen kunnianosoitus kaikenmaailman pyhiinvaeltajille. Tutkin kirjoituksia, mutta tulkintani jää enemmän hakattujen symbolien viestien varaan. Keskellä on kuiva toivomuslähde (jopas sattuikin ilmestymään juuri nyt), johon toivoisin voivani heittää perinteisesti kolikon, mutta sitä ei nyt ole. Hiljennyn ja kiitän tästä matkasta joka tapauksessa. Muistan yhtäkkiä käpyni ja irrotan siitä yhden lehden.

Heitän lehden kaivoon ja toivon aiemmin kirjoittamaani asiaa

Välittömästi tämän jälkeen lehden päälle lehahtaa kaunis perhonen, Elpis. Hetki on koskettava ja kyyneleen kirvoittava, koska jo ties kuinka monetta kertaa tälläkin matkalla saan kokea pieniä positiivisia sattumuksia. Vai ovatko ne sittenkään sattumuksia?

Linna, sen muurit, komea joki ja silta toivottavat historiasta tietämättömän turistin kauniiseen Zamoran kaupunkiin.

Ihmiset tervehtivät täälläkin iloisesti - Holá! Tuntuu mukavalta. Löydän Municipal Alberguen helposti ja vastassa on hyvin miellyttävä mies; perinteisen lämpimin tervehdyksin ja perusteellisin esittelyin. Nautin niin siitä, että ihmiset ovat puhuessaan läsnä, avaavat iloisesti suunsa ja sieltä kuuluu oikeita sanoja, you know. Hän toimii täysin vapaaehtoisena ja hehkuu rauhallisen positiivisuutta ja oma-aloitteisuutta. Erittäin kunnioitettavaa!

Istumme illalla pitkän tovin tarinoimassa ja

saan hyviä vinkkejä matkalleni

Hänen yksi sanonta jää erityisesti mieleen ja kirjoitan sen myös päiväkirjaani.

Leave what you don´t want, take what you need!