X/XX

Oikean reitin löytäminen kylän sokkeloista ei ole aina helppoa. Jack käppäili perässämme ja jäimme odottamaan häntä kadunkulmaan. Kun mitään ei kuulunut, niin palasin alkuun huhuilemaan. Häntä ei näkynyt ja olin huolissani. Palasin, mutta ei havaintoa. Esitin, että kävellään kylästä pois ja odotellaan polulla. Zorro ja Mario jäivät polulle passiin ja minä jatkoin eteenpäin. Lupasin käännyttää Jackin jos tulisi vastaan. Aamu oli valjennut sen verran, että näin juuri ja juuri ilman otsalamppua. En halua käyttää lamppua, koska en näe samalla muuta ympäristöä. Haittapuoli on se, että kaikki on monin verroin jännempää, kuten juuri oikealla kuuluva voimakas tuhaus. Hui! Kärrytie on rehevien penkkojen viidakkoa. Oikealla avautuu niittyä ja yhtäkkiä siellä on jotain kookasta mustaa. Olen saada tänäkin aamuna paskahalvauksen!? En kuitenkaan edelleenkään sytytä valoa ja minulle ominaiseen tapaan hapuilen ensimmäisenä kameraa. Otan pari kuvaa, mutta eihän siinä näy kuin joku mörkö. Eläin osoittautuu möllöttäväksi villisiaksi. Se ei näe kunnolla ja nuuhkii ilmaa rajusti. Vähän arveluttaa seisoa näin lähellä, kun tiedän sikojen voivan olla hyvinkin aggressiivisia. Huudan: ´Täältä tulee Asterix ja kohta pääset pataan!´ Sika vinkaisee ja pötkii pakoon, pusikko rymisten. Hehhee. Sehän ymmärsi suomea. Matka jatkuu, mutta Jackia ei näy. Harmi.


Kävelen ison sillan ali ja heti sen jälkeen metsän laidassa, omassa yksinäisyydessään on iso ja kaunis kirkko. Ihmettelen tätä, mutta painelen metsään. Vanhaan, suuria puita kasvavaan lehtimetsään.

Olen selvästi matkalla Narniaan. 

Paikkaan, josta näin monasti unia luettuani kaikki kirjat. Vau!

Päivä ei ole vielä täysin syönyt hämäryyttä. Kävipä tuuri, että olen juuri nyt täällä. Ahmin tietoisesti tunnelmaa ja yritän kävellä hitaaammmin. Vihreää on joka puolella ja sitä jatkuu vaan. Valo lisääntyy ja polku nousee pikkuhiljaa ylänköön vuoriston muotoja myötäillen. Syksyn värit ovat saavuttaneet ensimmäiset puut ja maa on paikoin lehdistä kauniin kirjava. Otan kävelysauvani ja sen kanssa matka taittuu turvallisemmin. Edessä taivaltaa Antonio. Saavutan hänet ja vaihdamme pari sanaa, kunnes erkanen omaan tahtiin. Hetkistä myöhemmin olenkin jo laella, hulppeita maisemia ihailemassa.

Olen Galiciassa. Kelttien maassa.

Kuinka aikaisin ihmiset ovatkaan lähteneet, kun taas tulee vastaan kaksi selkä edellä. Äänestä päätellen naisia. No näähän on niitä Serranon perheen pää-äänenkannattajia. Hyväkuntoisia ja kepittivät reipasta vauhtia. Holá, Holás! Kun heidät kerran saavutin, niin vauhtini on oltava nopeampi eli terveisten jälkeen menin menojani.

Muutamat ovat kehoittaneet minua kävelemään Finisterraan asti mm. Manuel, se Italiano. Miulla ei ole vielä mielipidettä. Compostelastakaan ei ole mielipidettä. Kun ei ole lappua rinnassa, niin ei tarvitse huohottaa maaliin. Kerron sitten 'maalissa', että tulinko maaliin vai jäinkö vielä sisälläni matkalle. En tiedä nytkään monta päivää tai kilsaakaan on jäljellä, kun sillä ei ole mitään merkitystä. Oon nyt tässä ja lintu laulaa tuossa oksalla kauniisti. Se on tärkeintä tässä hetkessä ja voisin kuunnella luritusta vaikka loppupäivän. Ihana ja vapauttava tunne.

Kotvan kuluttua vuoristo tasoittuu hivenen ja peltotilkut, valtavat tammet, puronotkot , laiduntavat lehmät ja laulavat kottaraiset hivelevät taas näkökenttääni. Tähän en vaan kyllästy ja hyvä niin. Metsäsaarekkeessa on penkki, risti ja lähde. Suurten tammien alla on myös varjoisaa ja viileää. Ei suuremmin väsytä, mutta paikka on niin idyllinen, että olisi synti kävellä ohi. Sporttiladyt kävelevät ohi naama virneessä ja ilmoitan kohta ottavani heidät taas kiinni. Nauravat mennessään, kun katson heidän perää(nsä).

Uusi vuori ja uudet korkeuskäyrät. Tällä kertaa ilman korkeaa puustoa, aivan kuin Lappimme vaaroilla. Muistelen vaelluksiani hyvän ystäväni kanssa. Toivottavasti ensi vuonna ollaan taas jossain seikkailemassa. 19. perättäinen vuosi. Erilaista, mutta hyvin antavaa sekin. Aurinko on noussut tänäänkin ja tekee työtään, kuten minäkin nesteyttämällä kehoani. Polku on vuoroin hienoa hiekkaa ja vuoroin kalliota. Olen tyytyväinen kuivuudesta, ettei tarvitse liukastella tai kävellä mudassa. Pyyhkäisen otsaani ja näen kaukana laella ison ristin. Takana on pitkä kävely ja ristille saapuminen saa mielen herkäksi. Tiedostamaton lataus päivän hetkistä ja fyysisestä urakasta purkautuu kyynelinä ja onnellisuutena. Annan tunteen tulla. En patoa kuten joskus muinoin perussuomalaisena miehenä vetäytyen tai puheenaihetta vaihtaen.

Ties miten monetta kertaa saavun taas uuteen kylään. Samanlaiseen, mutta aina niin erilaiseen. Ensin näkyy kellotapuli, sitten kiviaidat, peltotilkut ja puutarhat. Kissa loikoilemassa kiviaidan päällä viiniköynnösten varjossa ja koira kadulla reporankana kieli suusta roikkuen. Pääkatu, jossa on hyvin eri-ikäisiä rakennelmia. Vanha ja kulunut ei välttämättä ole rumaa. Pikemminkin sopusoinnussa luonnon kanssa.

Loriseva ja raikas lähde ei esittelyitä kaipaa. Kadut ovat päivisin tyhjiä ja ikkunat suljettuja. Joku on kuitenkin hereillä, kun kuulen landolan kaihosointuja. Mieleni palaa viime talveen ja Granadan kujille. Sweet. Kops kops kops sanoo vaelluskengät kivettyä katua vasten. Keltaiset nuolet johdattavat peregrinon läpi kujien, ohi latojen; takaisin suojiin lehtojen, kultaniittyjen pientareille.

Asfaltti kiemurtelee kauas laaksoon. Kartasta sai osviittaa kaupungin mahdollisesta viihtyvyydestä. Pitkä, mutta harvakatuinen ja rautatie.

Köpöttelen pitkää alamäkeä kaupungin keskustaan. Autot ja lehmät sulassa sovussa omilla kaistoillaan. Ei oikein minun paikkani, mutta albergue on ihan ok. Huollon jälkeen haen kaupasta evästäydennystä. Täälläkään ei ole kunnollisia pähkinöitä tai pähkinäsekoituksia, harmi. Mitään näkkileipään viittavaakaan en ole löytänyt. Kassi tuntuu täyttyvän kuitennii, heh.

Trubadurix, nimeämäni mies ajaa vanhalla fillarilla pihaan, asettaa landolan sängylle ja tulee heti jutustelemaan kanssani. Charmikas nelikymppinen, mutta jotenkin ei minun tyyppinen. Myöhemmin, kaikkien muiden tuttujeni jälkeen tuli vielä Forrestin Gumppi tapaamaan minua. Paikallinen. Siis minusta oli tullu pienimuotoinen nähtävyys. Vissiin siksi, että olen kylmästä ja kaukaisesta Suomesta. Jonkinsortin puskaradion kautta tai jotain. Muita skandeja ei ole näkynyt. Gumppi on ihan maratonarin näköinen. Kuiva, kuluneet laatukengät, hienpolttama lippis ja t-paita, lyhyet sinisenkiiltävät satiinishortsit ja levoton sielu. Kovasti haluaisi minun lähtevän iltahölkälle paikallisen näköalavuoren päälle. Trubadurix kuuntelee ja säestää välillä taustalla. Oishan miulla noi juoksukengät, mut jotenkin oon hämilläni koko tyypeistä. Passaan toistuvan kohteliaasti laulu- ja juoksuseuran. Sporttinaiset hymyilevät viel lisäksi sängyiltä. Tulishan tästä illasta varmaan ikimuistoinen jos ensin vetäisin pari tuntia juoksua +30°C helteessä ja sit päälle pullo viiniä, laulua ja kauniita naisia. Vois ehkä joutuu pitämään välipäivän 😬 Illalla mussutan kassin sisältöä pienemmäksi. Tajusin päivällä ettei kannata kantaa rinkassa liikaa ruokaa, mutta tässä sitä taas ollaan. Selvää tippaleipäaivoajattelua miulla havaittavissa.