keskiviikko 14. syyskuuta 2016

XVII/XX



Sumu peittää vielä pimeän laakson ja lämmintä on vain muutama aste. Kello on vasta 07, kun lähden kapuamaan kylänraittia mäelle. Otsalamppu on tänäänkin taskussa, kun kuitennii näkee jotain. Aamut on omalla tavallaan kauneimpia hetkiä. Valon lisääntyminen paljastaa luonnon yksityiskohdat, herättää linnut, perhoset ja muut mönkijät.

Eukalyptuspuut tuoksuvat raikkailta

Päivä on edessä ja jalat levänneet. Kovin on hiljaista. Amigoista ei ole tietoakaan.

Ainut tapaamani kaveri kulkee sen verran verkkaisesti, että harpon ohi

Robin (punarinta) lehahtaa eteeni maahan. Lajiin sisältyy paljon hyviä muistoja. Lintu on yleensä sen verran vilkas ja säikky, etten ole saanut siitä koskaan kunnon kuvaa. Nyt Robin istuu rauhallisesti metrin päässä ja oikein poseeraa. Otan pari kuvaa ja kiitän mallia. Sitten se hyppää lähioksalle ja aloittaa kauniin laulun. Katson Robinia hetken ja tajuan, että silläkin on oma elämä. Ihmisen mielestä mitätön, mutta todennäköisesti se osaa nauttia tästä hetkestä enemmän kuin minä. Ei paljoo murehdi tulevasta. Jatkan matkaani ja kuuntelen samalla sen terveisiä.

En osaa hahmottaa, että pyhiinvaellukseni on kohta ohi. Pitkän caminon on matkamies kulkenut ja partakin jo kasvanut. En kuitenkaan tunne mitään hekumaa tai voittajan tunnetta. Ajatukset kääntyvätkin aiempiin päiviin ja tilanteisiin. Kaikki tapaamani ihmiset ja idylliset kylät muodostavat mielessäni kokonaisuuden, jonka tulen muistamaan loppuikäni. Avoimin mielin kulkeminen ja hetkien kokeminen ovat palkinneet minut jo lukemattomia kertoja. Elämän tarkoitus on juuri tässä ja se on ...42 (Lue kirja: Linnunradan käsikirja liftareille). No joo. Taisin kuitenkin löytää oman elämäni tarkoituksen. Oivalluksen siitä, että ihmistä ei ole luotu elämään sykkeellä, jolla kuljemme arjessa, eikä nyky-yhteiskunnan mallien mukaisesti. Meidän tulisi kunnioittaa enemmän toisia, eikä antaa perikateuden hallita. Käyttää energiaa ja rahaa 100 %:sti muuhun, kuin loputtomiin keksintöihin toisten ihmisten uhkaamiseksi ja tappamiseksi. Elää vastuullisesti ja oma-aloitteisesti toisia auttaen. Tärkeimpänä näen kuitenkin positiivisen ja avarakatseisen näkemyksen oivaltamisen tässä hetkessä. Kaikesta ympärillämme olevasta hyvästä. Kykyä rauhoittaa aivojen ajatusvirta hetkeksi. Kaikki nämä ovat vaikeita toteuttaa. Vaativat mukavuusalueelta irrottautumista.

Hetki vielä kaupunkiin. En tunne vielä olevani valmis, lopettamaan caminoani, lähtemään täältä pois. Tuntuu haikealta. Surulliselta.

Pää tyhjänä taivallan esikaupungin katuja ja suunnistan yksin kohti katedraalia. Ei näy Amigoja, eikä kyllä muitakaan peregrinoja. Ihmisvilinä lisääntyy keskustan kaduilla ja reppuja kantaviakin alkaa näkyä. Tänne vaeltaa vuosittain yli 100 000 peregrinoa eli ihan pienestä ilmiöstä ei ole kyse.


En antaudu kiireeseen, vaan istahdan tuumaamaan suunnitelmiani. Koukkaan pari albergueta, mutta ne ovat täynnä. Suunnistan katedraalille ja kun saavun sinne, niin ranskalaista reittiä tulee tikuttelijoita (sauvat kopisee) solkenaan. Huh. En jää tähän härdelliin pidemmäksi aikaa, vaan etsin peregrinojen toimiston. Onneksi tulostin interwebistä reittiohjeen, koska opasteita ei näytä olevan.

Perillä toimistossa pääsen melkein heti tiskille ja saan compostelan.
Todistuksen kävelystäni.

Kyselemällä löydän myös peregrinojen infopisteen, jossa saan hyvää palvelua ja pääsen lopulta alberguehen. Täällähän on paljon sänkyjä, joissa vain naisia. Hehheh. Ei haittaa ;-)

Kenkätelineiden kattausta on kiva katsella ja täällä valikoima on ennätyssuuri.
Omani erottuvat muista kokonsa perusteella (ainoana rivillään).
Ei tainnut montaa muuta miestenkenkää olla.

Tutustun kanadalaiseen naiseen, joka kertoilee Yukon-jokialueen melonta- & vaellusharrastuksista. Hän valmistaa samalla pöydän ääressä herkullisia leipiä. Kaivaa sitten pullon viiniä, asettaa tarjoiltavat väliimme, istuutuu ja sanoo 'Please, join me to have this meal :)' ja katsoo silmiin. On kohtuullisen helppo päättää mitä vastata ja siinähän se tunti sitten menikin kauniin naisen kanssa tarinoidessa. Yksi unelmani on käydä tutustumassa Kanadan luontoon ja nyt olisi mahdollinen opaskin tarjolla. En kuitenkaan jostain syystä vaihda yhteystietoja hänen kanssaan. Ehkä tämä hetki ja unelmaani selkeyttävät asiat ovat niitä juttuja, joita vain tarvitsin.

Katedraalissa on vain vähän ihmisiä. Kiertelyn jälkeen hakeudun penkille istumaan. Hiljennyn hetkeksi ja ynnään matkaani. Hieno paikkahan tämä on, mutta en koe sitä, mitä oletin. Ulkoudun. Pihalla on monia muitakin vaeltajia. Selfie-kuvia otetaan ja maaliin pääsyn eleitä on siellä täällä. Päätän istua tuumaamaan ikäiseni pariskunnan lähelle. Mies istuu tyynenä. Nainen roikottaa ja hivelee kädessään kaulakorua. Itkee tunteellisesti ja hoippuu puolelta toiselle. Hän on selvästi oivaltanut jotain. Tunnen ajautuvani itsekin takaisin jonnekin, selvien ajatusten maille. Saan tästä hetkestä enemmän kuin kirkkokokemuksesta tai compostelasta.

Saan viestin puhelimeeni ja pyyhin silmäkulmat. Iloitsen suuresti, kun huomaan, että se on Zorrolta. He ovat kaupungissa ja pääsen vielä tapaamaan Three Amigosit. Mahtavaa!! Pelkäsin jo, että erkanimme ilman kunnon hyvästejä. Pian jo etsinkin oikeaa kuppilaa ja löydänkin heidät. Jälleennäkeminen on aina yhtä hienoa ja tervehdimme iloisesti. Kas, sporttiladyt ovat myös samassa pöydässä. Tervehdimme toisiamme tuttavallisesti. Ilta on tullut ja kaduilla on kiva tunnelma. Katusoittaja säestää jossain ja terassit täyttyvät iloisesta puheenporinasta. Kilistelemme juomia ja muistelemme matkamme vaiheita. Ilmassa on selvästi samankaltaisten kokemusten tuomaa yhteenkuuluvuutta. Kukaan ei puhu kuljetuista kilometreistä tai perille pääsemisestä. Ei suorituksesta, eikä kivuista. Silmissä näkyy lukemattomien muistojen tärkeys ja hetkessä elämisen riemu. Minulla on rento, tyhjä ja taas onnellinen olo! Siirryn Amigojen kanssa ravintolaan syömään. Kohta on aika sanoa hyvästit ja se tuntuu kurjalta. Zorro nousee ylös. Amigot kiittävät minua hyvästä seurasta, hauskoista jutuista ja ennen kaikkea monista käytännön asioista, joita heille opetin. Kuuntelen tippa linssissä. Saan lahjaksi rannerenkaan, jossa on kolme nuolta; Three Amigos. Halaukset ovat lämpimiä ystävänhalauksia. Sanon liikuttuneena, että he ovat hienoja kavereita ja tulen aina muistamaan yhteiset hetkemme! Hivelen rengasta ja teen lähtöä. Super Mario huikkaa 'You are the best Terminator'. Hymyilen ja käännyn ovelle. Osoitan heitä sormella ja huudan perään 'I'll be back!' Kuulen vielä ovelta räjähtävän naurun ja häviän kadun pimeyteen..

Thank you SO MUCH my friends: Three Amigos & Antonio 😀
You are the BEST 👋


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti