XIX/XX

Otan pari palaa vanikkaa ja juon pullostani kulauksen vettä. Varusteiden kunnollinen ravistelu ja pakka rinkkaan. Lupasin Ninalle, että herätän hänet aamulla. Kyykistyn hänen viereensä ja makuupussista ilmestyy hymyilevä pörröpää. Nina pyytää mailiosoitettani ja käyn sen kirjoittamassa sanomalehden kulmaan. Toivotamme toisillemme turvallista matkaa ja halaamme lämpimästi. Hyvästelen myös Ringon, samalla kun yläkerran mies tulee alas. Ulkona sataa vettä. Mies pukee puuvillaisen puseron ja kangaskengät, heittää repun selkään ja katoaa pimeään sateeseen. Hän on kuulemma lähtenyt Saksasta puoli vuotta sitten.

Tällainen tapaus. Jokainen vaeltaa tyylillään.

Pukeudun huolellisesti ja katsahdan ovella Jin ja Jang -sormustani; nyt on Jin:in aika ja Gore saa maistaa lämmintä sadetta. Rillit kastuvat heti sen verran, että kulkekoot sormien välissä. Katson puhelimesta reittiä ja kiittelen vedenpitävää koteloa. Pari ekaa kilometriä kävelen päätietä, koska camino on pimeässä ja märässä metsässä. Eilinen päivä oli kaikin puolin hämmentävä ja se pyörii nyt mielessäni. Vedän huppua alemmas ja mietin, että onko onneni kääntynyt? Pöh. Se mihinkään käänny! Muuttujia oli vain kasautunut yhteen päivään liikaa ja ihminen vatvoo niitä hölmönä. Enemmän kuin hyviä asioita. Itse asiassa eilisiltaisen askeettisuuden vastavoimana oli reissun paras keskusteluhetki. Kolme erilaista ihmistä, joiden ajatukset kohtasivat hyvin usein. Peregrinojen ajattelussa lienee joitain yhteisiä piirteitä. Caminon taitekohta ei ollutkaan Santiago, vaan eilisen illan ja yön kokemukset.

Päätin Santiagosta lähtiessäni, että kuljen loppumatkan yksinäni. Amigoista eroaminen oli niin kurjaa, että en halua samaa fiilistä enää loppumatkalleni. Metsäpolulta kömpii kuitenkin samaa tahtia mies ja reittimme yhtyvät. Hänellä on muihin kulkijoihin nähden kunnolliset sadevermeet, kuten minullakin. Norjalainen. No se selittääkin varusteasian. Caminolla valinta kulkea yhdessä tai erikseen syntyy hyvin nopeasti. Ilman omatunnontuskia voi kälppiä eri vauhtia ja toivottaa hyvää jatkoa, kuten tein eilen. Meillä kuitenkin synkkasi nyt heti. Pohjoismainen 'vähän rankempaa huumoria' ajattelutapa sopi tilanteeseen. Geir harrastaa vaellusta kuten minäkin ja siitähän sitä puhuttavaa sitten riittikin.

Eikä mennyt varttia pidempää kun sadekin lakkasi ja aurinko putkahti esiin. Lämmintä reilut parikymmentä ja tasainen tuulenvire. Jin oli vaihtunut vaivihkaa vahvasti Jang:ksi ja se tuntuu nyt koko kehossa. On taas hyvä mieli kulkea!

Ajatukset avautuu kävellessä ja jumiutuu istuessa

Geir oli kulkenut Ranskalaisen reitin ja kertoilee lennokkaasti sen mielenkiintoisista vaiheista. Ammattiin liittyviä yhteneväisyyksiäkin meillä on ja pääsemme puhumaan niistä normaalia enemmän. Tuttu, kiviaidoin reunustettu camino saa uuden wau-efektin, kun näkymä loppuu välkehtivään mereen.

Opastemerkkien jatkumo kohti maailmanloppua. Meri ja jylhä rantaviiva avautuu askel askeleelta. Jyrkkä mäki kiemurtelee rantaan. Olemme Ceen kaupungissa.

Yksityinen albergue (Tequeron) sattui täysin nappiin. Se on pieni, uusi, siisti ja edullinen. Kunnon päikkäreiden jälkeen lähden Geirin ja Hollantilaisen miehen kanssa syömään caminomme viimeistä päivällistä. Terassioluiden jälkeen harhailemme hetken ja löydämme lopulta oikeaan ravintolaan. Olemme ansainneet yhden oikean ravintolaillan. Ennen maukasta alkupalasalaattia alkaa lihashow, joka naurattaa vielä tätä kirjoittaessakin. Tarjoilija suosittelee lihapaistia ja kantaa valtavan, ison leikkuulaudan kokoisen köntin pöytään. Tumps. Kysyy: 'Laitetaanko tämä?' Ööö?? 'Eiku kolmasosa' (näytän kädellä). Liha lähtee keittiöön. Kestää hetken, kun naiskokki tulee ja tuo saman kimpaleen jaettuna kolmeen osaan. Miestarjoilija katsoo meitä vähän kauempaa silmät selällään ja henkeään haukkoen. No ei me nyt ziisus vieläkään syödä kahta kiloa per nuppi. 'Laita senjorina tuo yksi kimpale uuniin. Me otetaan se'.

Alkupalojen syönti jatkuu ja me vain nauramme

Koko lehmä on jo vähän liikaa meille, vaikka hulluja skandeja olemmekin. Sitten keittiöstä tulee miestarjoilijamme ja todennäköisesti paikan omistaja. Kun kokki kantaa isoa rätisevää laavakiveä pöytäämme, niin miehet kurkkivat kauempaa ilmeitämme.

Parikiloinen paisti on siivutettu kauniisti esille ja eimuutaku syömään.

Tässä se viiniä litkiessä kuitenkin hupenee ja maukasta on. 

Naurua riittää. Alkupalakin täytti jo aika paljon, joten nyt on varsin täyteläinen olo. Puuh! Jälkiruokaa ei tarvittu.