perjantai 9. syyskuuta 2016

XII/XX

Eiku on näitä pakko kirjoittaa ylös tai en muuten muista. Ostin siis eilen pikkupussin tortelliineja ja kalaa. Istuin syömään niitä alberguen takapihalle ilta-aurinkoon. Tuota neljälle hengelle riittävää pikkuannosta. Jälkkäripersikat piti taivutella lopuksi väkisin suuhun. Pöljä mikä pöljä. Joka tapauksessa viereiseltä lastentarhalta oli jo lapset lähteneet ja edessä olevassa metsässä karja siirtyi yöpaikoille kellojen kilinästä päätellen. Sammutuskopterikin lopetti lentonsa. Röyhtäilin hiljaisuudessa. Tasan klo 20 alkoi kellot taas kilkattamaan. Tuntia myöhemmin, ennen nukahtamista mietin miksi tuo kilkatus jatkuu edelleen.

Yöllä herään kun joku ulvoo todella pitkään. Pieni tauko ja sitten koirien kovaa haukuntaa, jota kestää useita minuutteja. Käyn vessassa ja kello näyttää kolmea yöllä. Haukunta loppuu pikkuhiljaa ja kilkatus jatkuu, kunnes nukahdan. Herään ennen Zorron ärsyttävää Jimi Hendrix -herätysbiisiä. Silmäni rävähtävät auki ja mietin, että voisiko se yöllinen olla susi. Kellot kilkattavat edelleen, kunnes jossain vaiheessa lakkaavat. Yhtäkkiä. Pakkaamme kamamme ja katoamme taas pimeyteen. Kerron Amigoille äänistä ja hekin vähän ihmettelivät kilkatusta. Kulussa on jännitystä, taas kerran. Jos kohta tulisi vastaan susi tai koko lauma, niin mitäs niille keksisin. Enpä tiedä, eikä taida pähkinäsuklaakaan riittää. Ees koko rivi. Kuljemme ryhmässä. Minä, Zorro, Mario, Jack, Antonio ja uutena miehenä Raul. Hävittäjämekaanikko, jonka kanssa löytyi heti eilen yhteisiä jutunjuuria.

Jack painaa kuin Bolt, enkä edes yritä pysyä perässä. Kuumat kelit alkavat olla takanapäin ja vuoristoilman hengittäminen on raikasta. Usva lilluu vielä notkelmissa. Lintuja on äänessä enemmän ja kukkojen kailotus kuuluu rinteiltä ristiin rastiin.


Edelleenkään ei ole sattunut mitään vahinkoja. Jalkojen lihakset ovat vahvistuneet ja kävely ei tunnu missään. Rinkka ei ole tympinyt kertaakaan, koska se painaa vain kuutisen kiloa + vesi ja pikkueväät. Löysin juuri ennen caminoani Jack Folfskinin rinkan, jossa on haluamani rakenne eli sentin ilmaväli selkään. Putkirinkkaa kantaneena arvostan suuresti vapaata ilmankiertoa ja sitä ettei mikään paina selkään. Me like. Sitten putkahtaa taas uusi kylä. Pieni, muille merkityksetön, mutta minulle ikuisiksi ajoiksi mieleen jäävä...


Alkuvuodesta Granadassa käänsin elämäni uuden sivun. Tärkeä paikka, joka on nyt muistoissani takanapäin. Aivan kuin nuolen suuntakin; minusta takaisinpäin osoittaen. Katsahdan vielä taakseni ja olen onnellinen, että sisäinen matkani on jo tässä vaiheessa. Ohi suurimpien tuskien ja tyhjyyden. Kylä loppuu ja muistelen Granadassa kokemiani asioita: Flamenco, tapakset ja katuelämä. Tartun sitten 888:iin ja lähetän virtuaaliterveiset vaelluskaverilleni. Tienumeron näkeminen konkretisoi viimeistään matkamme Lappiin. Oikoreitti, eli tiennumerosta 888 Kainuussa tulee aina hyvälle tuulelle. Nyt kun olen taas matkalla, niin ihmettelen voiko tällaiset asiat olla aina sattumaa. Ensimmäinen (ja ainut) tällainen poikkeava liikennemerkki koko caminollani. Mene ja tiedä. No, sitä tässä juurikin toteutetaan. Tarina jatkuu vielä hauskalla anekdootilla. Kun kerron Jackille kyltistä, niin pieraisen kunnolla, kun tuo eilinen pasta täyttää edelleen sisuksissani. Saan rehvakkaat naurut, mutta hauskinta on se, mitä Jack sanoo. Granada on suomeksi granaatti. Jopas taas osui kohdalleen ja pieraisen uudelleen.


Metsästä alapuoleltani kuuluu laulua. Saavutan pian lähteen ja lyöttäydyn laulelevan Jackin seuraan. Arvuuttelemme toistemme kipaleita ja laulamme välillä samaa värssyä, mutta eri kielillä. Seuraavassa kylässä Jack pysäyttää mummelin ja pyytää kertomaan rakennelman nimen ja käyttötarkoituksen. Harva parikymppinen edes näkisi koko rakennelmaa, saatikka olisi kiinnostunut siitä.

Orrio. Maissille ja muille syötäville rakennettu rottasuoja.

Kaunis rakennelma, joita löytyy kylistä useampia. Seuraavassa kaupungissa on kuulemma markkinat ja jotain muutakin. Pyörähdämme katsomaan meininkiä ja Jack kyselee lisäohjeita jonnekin. Kadulla on pöytä, valtava pata ja sen alla tulet. Kokki nostaa padasta ison höyryävän mustekalan ja pilkkoo saksilla siitä paloja lautaselle. Pulpo on Galiciassa suosittua ja sitä sitten maistamaan. Iso lautasellinen muutamalla eurolla. Vähemmän olen syönyt näitä eksoottisempia äyriäisiä ja maku on minulle vielä uusi. Pulpo maistuu kuitenkin ihan hyvälle. Kadulla on jono ja ihmiset menevät lautasten kanssa ravintolaan syömään. Me istumme kadunkulmassa kuin oikeat reppureissarit. Sanon, että viiniä voisi hakea tähän yhden pullon. Ei sitten haettukaan, jottei mene päikkäreiksi ja olla sitten putkassa.

Kylän jälkeen alkaa hieno lehtimetsä. Paikka on kuin paratiisi. Ties jo miten mones caminoni varrella. Kivetyt reunavallit, jykevät puut ja lehdillä pedattu alusta. Vautsivau!


Tavallaan harmittaa, että tätä ei jatku loputtomiin. Mietin, että miksi se harmittaa ja miksi sen muka pitäisi harmittaa. Jos jatkuisi, niin sehän olisi kuin mukavuusalueella elämistä koko ajan. Niinpä tietysti eli hyvä ettei jatku. Uudestaan koettuna antaa paremmat vibat. Kivettyjä aitoja, tontin rajoja ja mitä kaikkea ne merkitsevätkään, on riittänyt joka päivälle. Satoja kilometrejä suoria, kaaria, kulmia; ajatuksella ja kovalla työllä tehtyjä valleja. Ehkä tässäkin oli ennen lukuisia pientilallisia. Askel kulkee kepeästi ja kapuan Jackin kanssa seuraavalle vuorelle. Huipulla näkymät ovat jälleen edellisestä nyppylästä poikkeavat, vähintään yhtä komeat kuitennii. Maltamme nauttia hetken maisemista ja arvuutella tulevan yöpaikkamme sijaintia. Jack löysi metsästä pullon, valitettavasti tyhjän ja etsii sille nyt loppusijoituspaikkaa.

Ilmeet kertovat vilpittömästi molempien vallitsevan tunnetilan

Navigoin meidät kylän alberguehen. Ruostunut rautalaatikko, joka onkin sisältä katsottuna oikein tilava ja siisti. Pidän siitä, että ensivaikutelma voi pettää. Ei pääse vieläkään urautumaan sille mukavuusajattelun alueelle. Sanottakoon tässä välissä, että en ole kilpailuhenkinen tai ekstremetyyppiä, vaikka näin voisi reippailuistani luulla. Huollamme taas itsemme ja kohta seuraamme liittyy muitakin tuttuja: Antonio, Raul, pari päivää sitten tapaamani Jose ja tietysti rakkaimmat eli Three Amigos. Nuori saksalaisnainen tulee myös fillarilla. Päätimme tehdä tällä kertaa yhdessä ruokaa ja sitä varten haemme kilsan päästä kaupasta ainekset. Ilmoitin, että voin tehdä jälkiruokaa jos haluavat. Joka puolelta kuuluu ´Siii, bien!´. Ensin käymme kuitenkin kirkossa messussa.

Kirkko ja sisäpihan puutarha ovat kauniita.

Antonio esitelmöi kirkkohistoriasta, mutta en saa valitettavasti kielestä mitään tolkkua. Messukaan ei anna minulle sitä mitä hieman toivoin. Johtunee kielen ymmärtämättömyydestä. Ehtoollisvalmistelut ovat kuitenkin vaikuttavat, kun pappi valmistele viinin & leivän. Siunaa ne, nauttimalla itse ensin.


Loppurukouksen jälkeen kiitetään viereisiä konkreettisesti kädestä puristamalla. Jotkut vanhukset nyökkäävät minullekin. Olen yksin etuosan viimeisellä rivillä kun Zorro käy kiittämässä minua. Ele tuntuu sydäntä koskettavalta. Tulen aina muistamaan tämän pienen, mutta minulle tärkeän hetken.

Sitten sotataan. Kolme kokkia tekee pääruokaa ja minä jälkiruokaa. Kaikki levyt ovat päällä ja jossain vaiheessa laite sanoo kaput. Tai se kuumeni vaan liikaa ja nyt sitten odotellaan. Pian show jatkuu. Pääruoaksi on pastaa & chorizoa + leipää ja riittävästi viiniä. Hyvää, hyvässä seurassa. Huomioitavaa on edelleen, että pöydässä ei ole koskaan voita tai margariinia. Extra virginiä aina. Tästä tavasta yritän pitää kotosuomessa taas kiinni. Kun pääruoka on nautittu, niin nostan pöytään kaksi paksua pinoa isoja räiskäleitä. Viereen purkit mansikkahilloa ja kermavaahtoa.

´Terveisiä Suomesta. Harvoin kun herkutellaan, niin sitten on lupa ottaa reilusti. Käykäähän kiinni!´

Monet sanovat, etteivät muista milloin olisivat syöneet plättyjä. Niitä on saanut 1-2 kappaletta jälkiruoaksi. Nyt näyttävät maistuvan erittäin hyvin. Raul pudistaa päätään nauraen ja levittelee käsiään. Kuittaan osoittamalla pinoa, että syö poika syö.

Tein taikinan sinisestä (lähes meidän punainen) maidosta ja oikeasta voista

Sanon kolmannen kierroksen jälkeen, että älkää kainostelko. Näitä riittää jokaiselle ainakin viisi kipaletta. Naurunremakan välistä kuuluu huokauksia ja maiskutusta. 'Ei jaksa enää, mutta jos sitä vielä yhden söisi' kuuluu taas jostain. Lopulta kaikki saatiin menemään ja skoolattiin viinillä vielä kerran. Kiitän pääkokkeja ja saan lämpimiä kiitoksia itsekin erinomaisesta ja riittävästä jälkiruokamäärästä. Unta ei tarvitse kenenkään pitkään odotella 😀


2 kommenttia:

  1. Kyllä on hykerryttävän hyväntuulista kerrontaa. Tässä pääsee niin fiilikseen, että voisi kuvitella istuvan teidän kanssa pöydässä ja kuuntelevan kuinka joku sanoo:"Ei muruakaan enää... tai no, jos vielä yhden letun ottaisin." :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Asko! Loistoporukka ja sokerihumala ovat mahtava yhdistelmä.

      Poista